[Avoin ja suljettu käyttö] [Tavanomainen geenitekniikkakriteeri] [Luomu - vai GMO-lähtökohta?] [Taloudellisuus vai ihmiskunnan ruokkiminen] [Mihin kehityspanokset tulisi sijoittaa?] [Geenitekniikkakeskustelua pitäisi tarkentaa] [Vihreä GMO-politiikka?] [Kirjallisuusviitteitä]

Avoin ja suljettu käyttö

Aivan aluksi haluan tehdä selvän eron geeniteknisesti muunneltujen eliöiden avoimen ja suljetun käytön välillä.

Suljetussa käytössä geeniteknisesti muunneltu eliö pidetään suljetussa tilassa ja tuhotaan ennen luontoon päästyä. Esimerkiksi lääkeaineiden tai entsyymien tuotanto gm-mikrobien avulla on tavallinen sovellus, jossa itse eliö tuhotaan kuumentamalla ennen jätevesiin laskua, käytämme vain eliön tekemän lopputuotteen. Tavallisesti käytetään organismeja, jotka ovat "kesyjä" laboratoriokantoja, joiden elinkyky luonnossa on heikko.

Avoimessa käytössä geeniteknisesti muokattu eliö päästetään "ulos" elävänä, mahdollisesti lisääntymis- ja risteytymiskykyisenä, joka tapauksessa mahdollisuus (ainakin mikrobien avulla) vaihtaa geenejä muiden eliöiden kanssa on olemassa.

Avoimen ja suljetun käytön välinen ero riskiarvioinnissa on valtava: suljetun käytön osalta riskiarviointi on lähellä perinteistä toksikologista ja lääketieteellistä arviointia lisättynä itse tuotannon laatujärjestelmillä. Avoimen käytön riskiarviointi lienee loppuun asti vietynä useissa tapauksissa lähes mahdoton, sillä tietomme geeniekologiasta ovat vielä erittäin rajalliset. Joka tapauksessa ympäristöön päästetty geenisekvenssi voi periaatteessa lisääntyä rajattomasti tai ainakaan sen ei voi olettaa aikaa myöten laimenevan ympäristössä kuten kemikaalien.

Tavanomainen geenitekniikkakriteeri

Lähes kaikki geeniruuan turvallisuudesta käytävä keskustelu rajoittuu itse muunneltuihin kasveihin tai eläimiin ja niiden välittömiin riskeihin. Tällaisia ovat mm. terveysriskit, antibioottiset merkkigeenit, geenipaon mahdollisuus ym. selkeästi mitattavat luonnontieteelliset teemat.

Terveysvaikutusten pitäisi olla näistä mahdollisista riskitekijöistä selkeimmin mitattavissa. Henkilökohtaisesti uskonkin, että tämä on geeniruuan riskeistä parhaiten dokumentoitu osuus. Toisaalta tässäkin lähdetietojen ristiriitaisuus on silmiinpistävää. En usko, että on pelkästään allekirjoittaneen hataraa aiheen seurantaa, etten ole saanut tyhjentävää selitystä, mitä oikeastaan tapahtui tryptofaani-jutussa, jossa geenimuunnellun tryptofaanin sanotaan aiheuttaneen lukuisia kuolemantapauksia ja vammautumisia.

Vaikka monarkkiperhosten kuolleisuus gmo-maissin siitepölystä (geeni muunneltu organismi on esim. kasvi, joka sisältää vierasperäisen geenin) onkin vielä tutkittava ja kvantifioitava moneen kertaan, luulen, että itse perusväittämä ei muutu mihinkään: vaikutus oli itse kasvin hyväksymismenettelyssä jäänyt testaamatta. Kaikessa ihmistoiminnassa on riskejä, joten keskustelun pitäisikin siirtyä siihen, miten määrittelemme riskin ja mitä voimme hyväksyä. Pelkästään vakuuttelut riskin vähäisyydestä tai valtavuudesta eivät riitä: myös riskin luonne, mahdollinen syntymekanismi ja syntyvän vahingon laajuus pitäisi määrittää ja pohtia, millaisia riskejä todella haluamme ottaa. Sitä ennen keskustelu geenitekniikan riskeistä on tuuleen huutelua. Keskustelussa on analogiaa esim. ydinvoiman riskiarviointiin: joudutaan vertaamaan keskenään täysin yhteismitattomia asioita, jotka on joillain kriteereillä arvotettava keskenään.

Erityisesti luomu-viljelijöitä huolestuttava piirre Bt-kasveissa (siirtogeeninen kasvi, joka itse tuottaa tietyille hyönteisille haitallista myrkkyä) on resistenssin kehittyminen, joka jatkuvassa valintapaineessa on huomattavan suuri luomu-tuottajien käyttämään bakteeripreparaattiin verrattuna. Pahimmassa tapauksessa Bt-kasvien viljely johtaa tämän ekologisesti turvallisen biotorjuntavalmisteen tehon katoamiseen ! (ks. Tabashnik 1997).

Tässä kohtaa on syytä muistuttaa siitä, että gmo-eliöiden turvallisuusarvioinnin takana olevat tiedot ovat salaisia: tiedeyhteisö ei pääse niitä arvioimaan. On vaikea olettaa, että kaikki se tapahtuu 100 % tieteellisen kritiikin kestävin menetelmin, jos kaikki riskiä osoittava aineistokin voidaan tutkimusteknisesti asettaa arveluttavaan valoon.

Suppea viranomaisjulkisuus asettaakin koko riskiarvioinnin arveluttavaan valoon, muistaen vastaavan menettelyn omaavien pestisidien (torjunta-aineiden) useat väärinkäytökset vuosien varrella. Myös geenitekniikan johtavan maan USAn valvontaviranomaisten (FDA) ja suuryritysten välinen tiivis suhde (Ferrara 1998) ei ole omiaan herättämään luottamusta arviointien objektiivisuuteen.

Eurooppalainen ja yhdysvaltalainen lähestymistapa on huomattavan erilainen: atlantintakainen filosofia on suoraviivaisempi, eurooppalainen varovaisuus on jatkuvan "geenitekniikkalobbyn" kritiikin kohteena. Kuka lopuksi on oikeassa, selviää kymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua. Geeniekologian ymmärryksemme on toistaiseksi niin ohut, että mitään varmuutta riskien olemassaolosta tai olemattomuudesta ei tieteelliseen tutkimusaineistoon vedoten pysty esittämään. Ja objektiivisuuden leimasta huolimatta myös luonnontieteellinen tutkimus ja sen esittäminen on aina arvosidonnaista, halusimme sitä tai emme. (lisää pohdintoja: Bruce & Bruce 1998).

Laadullisesti geenipako on kuitenkin aivan uudenlainen ympäristöriski. Kemikaalisaastumisessa voimme aina turvallisesti olettaa pitoisuuksien laimenevan ajan myötä: "luontoon" päästetyn DNA:n poistaminen taas on mahdotonta.

Luomu- vai GMO-lähtökohta?

Mikään vallitseva maataloudellinen tuotantosysteemi ei ole "absoluuttisesti" sopivin tai tehokkain siinä ympäristössä, missä se sijaitsee. Se on myös sosiokulttuurisen ympäristönsä tuote. Esimerkiksi kaskiajan suomalainen vilja-aitta, Savo, on nykyään lähes toivoton ympäristö viljanviljelyyn.

Luomu-viljelyn keskeisiä päämääriä on viljelyn sopeuttaminen vallitseviin luonnonoloihin ja uusiutuviin luonnonvaroihin. Esimerkiksi nykyisellä tuotannon alueellisella jakaumalla Luomu-Suomi toimisi erittäin huonosti: kotieläintalouden ja kasvituotannon tiivis kytkentä on monimuotoisen ja ekologisesti terveen maatalouden perusta. Väkilannoitteiden ja synteettisten torjunta-aineiden avulla tämä luonnollinen yhteys on voitu rikkoa, tosin ei ongelmitta.

Teollistuneessa maailmassa maatalouden kehittämisessä luomu- ja GMO-lähtökohdat ovat varsin vastakkaiset. Geenimuuntelun avulla on pyritty ja valtaosin yhä pyritään nykyisen teolliseen maatalouden tuotantorakenteen ja -tapojen ehdoilla tapahtuvaan viherpesuun. Luomu-vaihtoehto edellyttää useimmiten muutoksia viljelyn sosioekonomiseen ympäristöön, kuten verotus- ja tukipolitiikkaan tai tilarakenteeseen. Geenimuuntelulla muutetaan luontoa, luomu-kehityksellä ihmisten keskinäistä sopimuksenvaraista käyttäytymistä. Tämän hetken valtavirtoja seuraten luonnon muuttaminen näyttää helpommalta !

Esimerkkinä voidaan pohtia esimerkiksi USA:n naudanliha-maitobusinesta. Nautatuotanto perustuu siellä valtaosin maissisäilörehuun terästettynä soijavalkuaisella. Meikäläinen nurmipohjainen nautatuotanto on siellä vähäistä. Kehityksellä on omat taloushistorialliset taustansa. Roundup-ready -soija ja Bt-maissi ovat luotuja tämän tuotantosysteemin kilpailukyvyn parantamiseen, osin ehkä "viherryttämiseenkin". Muutama ruiskutus vähemmän ei kuitenkaan auta ehkä pahimpaan sikäläiseen maatalouden ympäristöongelmaan, eroosioon. Se johtuu näiden yksivuotisten, heikosti maata peittävien kasvien viljelystä.

Reganold osoitti tutkimuksessaan (1987) luomu-tilojen eroosion olevan selvästi tavanomaisia vähäisemmän. Hänen mukaansa ero ei niinkään johdu eloperäisestä lannoituksesta tai torjunta-aineiden poisjättämisestä kuin siitä, että (paljolti näistä syistä) tuotantosysteemit viljelykiertoineen on jouduttu konseptoimaan toisin.

Nurmipohjaisen kasvinviljelyn tehostaminen geenimuuntelun avulla on hankalaa ja riskialtista kasvien "kotovaraisuudesta" johtuen. Sen sijaan maissi-soijaketjun ylivoima voidaan helpommin sementoida entistä tukevammaksi: torjunta-aineiden käytön vähenemisestä huolimatta veikkaan maissi-soija -kokonaisuuden jäävän silti ympäristöä kuormittavammaksi kuin tuotantosysteemin muuttaminen nurmiviljelypohjaiseksi. Ja vaikka glyfosaatti olisikin tämänhetkisiä rikkakasvien torjunta-aineita harmittomampi, jäävät jäljelle rikkakasvittoman monokulttuurin haitalliset vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen.

Taloudellisuus vai ihmiskunnan ruokkiminen

Luomun ja geenimuuntelun perusteluina käytetään paljon samoja argumentteja: hyvälaatuinen ruoka, puhdas ympäristö, maailman väestön ruokkiminen. Talousnäkökulman tuominen sekoittaa usein tilanteen: oletetaanko "ideaalitalous" vai "reaalitalous" taustalle.

Esimerkiksi viljelymaan suolaantumisongelmaa vastaan voidaan taistella viljelyteknisesti: hyvällä kastelutekniikalla, tehokkaalla kanavoinnilla ym. ongelma voidaan useimmiten pitää kurissa, jos ammattitaitoa ja resursseja löytyy. Geenitekninen ratkaisu ongelmaan olisi jalostaa kasvi (kasveja), joka kestää korkeampia viljelymaan suolapitoisuuksia. Marginaalisilla, suolaantuneilla mailla näin voitaisiin tuottaa ruokaa nykyisen (ruuantuotannon näkökulmasta) joutokäytön sijasta.

Väitän, että reaalitaloudessa esimerkiksi suolankestävämpien kasvien tuoma hyöty useassa tapauksessa johtaa viljelymaan suolaantumista estävien toimien laiminlyöntiin. Viljelijä, joka noudattaisi suolaantumista estävää viljelytekniikkaa, maksaisi tässä tapauksessa "ylimääräistä" ja tulee kilpailluksi ulos markkinoilta. Vuosien kuluttua olisimme samassa suolaantumisongelmassa, mutta huomattavasti korkeammassa suolapitoisuudessa.

Ideaalimalli, jossa suolankestäviä kasveja viljeltäisiin vain nyt viljelykelvottomilla pelloilla ja muualla torjuttaisiin suolaantumista kuten tähänkin asti, on reaalitaloudessa epätodennäköinen.

Maailman ruuantuotannon pysyttäminen väestönkasvun tahdissa on valtava haaste. Tällä hetkellä suurin haaste on yhä ruuan oikeudenmukainen jako nälkäisille. Siinä missä mm. Aasiassa monien alueiden ongelmana on jo ruuantuotannon maksimointi, makaa suuri osa maapallon peltoalasta vajaakäytössä. Geenimuuntelu voi tarjota apua satojen lisäämiseen, samoin luomu, mutta maailman nälkäongelman ratkaisun ajaminen pelkästään siirtogeenien tai luomu-merkin avulla on rienausta. Ilman merkittäviä poliittisia avauksia mikään teknologia ei nälkää ratkaise.

Tässä on jälleen muistettava luomun rooli arvona ja tavoitteena, ei kiveen hakattuna sääntökokoelmana. Kääntöpiirien välillä luonnonmukaisuus on aivan toista kuin meillä.

Mihin kehityspanokset tulisi sijoittaa?

"Geeniteknologian kehittäminen ei sulje pois luomu-tuotantoa" on usein kuultu väite. Periaatteessahan näin onkin, mutta käytännössä rajallisten resurssien maailmassa tutkimus- ja kehitysrahojakin on rajallisesti. Maailmassa on jo ylenmäärin tietoa ja osaamista monien viljelyongelmien ratkaisemiseksi, mikäli tahtoa ja välineet halutaan ottaa käyttöön (Giller & Cadish 1997).

Periaatteessa mahdollisesta harmonisesta rinnakkainelosta (GMO - luomu) huolimatta reaalimaailmassa kilpailu on kovaa. Akateemisen tutkimuksen rahoitukseenkin meriitiksi tullut elinkeinoelämän mukanaolo suosii geenitekniikan tapaisia, nykyista tuotantorakennetta kyseenalaistamatonta kehitystyötä, joka voidaan tuotteistaa. Sen sijaan luomu-tuotannon paikallisiin uusiutuviin luonnonvaroihin nojaavaa tuotantomallia on vaikea tuotteistaa Valion, Kemiran tai Basfin liiketoimintaa tukevaan muotoon.

Geenitekniikkakeskustelua pitäisi tarkentaa

Ns. julkisen keskustelun ongelmana on aina asioiden yksinkertaistaminen. Geenitekniikkakritiikistä pinnalle nousevat helposti räikeimmät väitteet ja tapaukset; syynä useiden kriitikkojen ohut asiantuntemus ja joukkoviestinnän "Frankenstein-uutisten" kaipuu.

Huolestuttavinta on mielestäni tutkijoiden mukaanlähtö samaan sävyyn. Suomalaisen biotekniikkayrityksen johtoporras ei ymmärrä kysymystä geenimuunneltujen organismien suljetun ja avoimen käytön välisestä erosta. Professori rinnastaa PCR-pohjaisen detektiotekniikan (laboratoriossa) ja geenimuunneltujen kasvien viljelyn. Dosentti vertaa kriitikkoja luddiitteihin (kehruukoneiden hajottajiin) ja toteaa yksiselitteisesti, ettei tieteellistä perustetta ympäristöriskeille ole !

Geenitekniikka terminä on suunnilleen yhtä täsmällinen kuin "puunjalostus". Jo lainsäädäntötasolla olevaa erottelua suljetusta ja avoimesta käytöstä en ole julkisessa keskustelussa kuullut, vaikka ekologisten riskien osalta kyse on aivan eri luokan asioista. Itselläni ei ole mitään periaatteellista vastustusta geenitekniikan käyttöön esim. lääkeaineiden tuotannossa tai diagnostisten entsyymien tuotannossa, missä muunneltu organismi pidetään suljetussa tilassa.

Demokratian kannalta on erittäin huolestuttavaa riippumattoman asiantuntemuksen vähäisyys. Alan nopean etenemisen vuoksi harrastajatasolla ei helposti pysy kehityksessä ja tietovirrassa mukana. Asiantuntijat taas ovat alan rahoitusrakenteen vuoksi tiukasti sidotut kaupallisiin intresseihin.

Vihreä GMO-politiikka?

Käsittääkseni vihreä geenipolitiikka ei voi johdonmukaisesti kieltää kaikkea geenimuuntelua ja aiheen tutkimusta. Ymmärtääkseni tähän ei löydy periaatteellista eikä etenkään käytännöllisiä syitä.

Sen sijaan geeniteknisten sovellusten avoimeen käyttöön on edelleen hyviä syitä suhtautua kriittisesti. Kymmenen vuoden moratorio (kaupallisesta käytöstä pidättäytyminen eli tutkimusrauha) geeniekologian, tuotteiden kehittämisen ym. merkeissä antaisi aikaa selvittää ilmiöiden taustaa. Tällä hetkellä teollisuus sanelee aikataulut ja luo paineen, jota lainsäädäntö ja viranomaiset koettavat säädellä - tai pikemminkin toimia niin, että alan työpaikat ja kansantaloutta vaurastuttava vaikutus pysyisivät täällä meillä (Suomessa, Euroopassa).

Alan julkinen tutkimusrahoitus tulee myös irroittaa kaupallisista intresseistä, "edistymisen" hidastumisesta huolimatta. Näin tutkimus saataisiin (todennäköisemmin) palvelemaan ruuantuotannon suuria pullonkauloja yritysten tuotepromootioiden (esim. torjunta-aineen kesto) sijaan.

Toinen tärkeä, ehkäpä tärkeämpikin rintama on vihreä maatalouspolitiikka ja sen realisoiminen globaalilla tasolla. Tässä nykyiset elintarvikesektorin sisäiset luomu ja ympäristötuet ovat marginaalisia verrattuna reunaehtoihin, vihreään talouspolitiikkaan. Ilmeisesti maataloustuotteiden vetäminen pois vapaakaupan piiristä olisi ensimmäinen tärkeä askel, jonka toteuttaminen tosin saattaa vaatia aivan eri luokan ongelmia kuin BSE-skandaali.

Kirjallisuusviitteitä:

Artikkeli perustuu esitelmään Vihreän liiton valtuuskunnan seminaarissa "Biotieteet ja geeniteknologia" Turussa 10.2. 2001 .

[etusivu]  [pääkirjoitus]  [artikkelit]  [kirjat]  [yleisönosasto]  [toimitus]  [rekisteröinti]